I

Pimeässä en nähnyt mitään mutta tunsin huojuvani monen muun mukana. Kantajien askeleet tärähtelivät allani. En ollut tilanteen herra, en tuntenut pelkoa. Oloni oli kevyt, ympärillä metsän pauhu painava.

Ilmassa seisoi palaneen hajua, sateen jälkeinen multainen maa ja alkukesän nuori nurmi. Nuotion savuinen muisto villapaidan kyynärtaipeessa. Kumisaappaiden väljien varsien läiske pohkeissa. Kesälintujen siipien sivallukset, kun ne syöksyivät sääskien selkään ja ravintoketju kalisi rantakaislikossa. Tunnistin tuon kaiken vaikka silmät kiinni.

Mielessäni singahteli kuvia vuosien takaa. Tuttuja kasvoja ja vanhoja ääniä, murteita ja hokemia. Pinnalle pulppusi muistoja ontuvista anteeksipyynnöistä, itkuisista hymyistä joiden jälkeen halattiin ja kaikki oli hyvin; onnen tunteista, jotka humahti päästä varpaisiin kuin sangosta kaadettu pesuvesi, vieden tasapainon lattiakaivoon menneessään.

Havahduin nykyhetkeen kun liike pysähtyi.

Yläpuolelta levisi häikäisevä valo. Kaikki oli valkoista ja kimmeltävää, oli mahdotonta erottaa mitään. Tuuli tuntui selkeämmin, äänet ympärillä avautui. Ymmärsin olleeni vielä hetki sitten suljettuna tilaan, pienen astiaan.

Totuin valoon. Näkökenttäni oli sirpaleina kuin kaatunut peili.

Näin niin paljon ja joka suunnasta, enkä pystynyt hahmottamaan kokonaisuutta: tuulessa kieppuva koivun oksa tuossa, kaukana kelluva poutapilvi korkealla jossain. Puinen seinämä nenänmitan päässä, kirkkaanpunainen kangas sen yläpuolella. Lentokoneen kokoinen hyttynen haki paikkaa jättiläismäisen ihmisen leuasta.

Kuvia oli enemmän kuin ehdin käsitellä, kuin miljoonan palan mieletön palapeli olisi lennellyt silmissäni.

Muistin arven leuastasi.

Miten olikaan mahdollista saada sellainen vekki lehtiharavasta. Niiden taloyhtiötalkoiden jälkeen osalla naapuriväestä oli selvästi omat mielipiteensä haavan aiheuttaneista tapahtumista. Olimme rakkautemme syvimmässä alhossa, väliaikaisesti poistuneet muusta maailmasta, toisiimme tarttuneina elämältä tuoksuvan lehtikasan sisällä.

II

Vesi on tyyni ja kaikki järven yllä kuten silloin ammoin. Tunnen lämpösi kansitakkini lävitse. Olen itkun partaalla ja kuitenkin ilon läike kulkee lävitseni. Tämähän on ikuista, kuten aina opetit, tilanteessa kuin tilanteessa.

Väännän kantta auki hartaasti, niin tasaisesti kuin pystyn. Äitisi ja veljesi seisovat parin askeleen päässä, hiljaa. Aika tai paikka ei kosketa meitä, olemme samassa universaalissa asennossa nyt, kuten toivoit. Mielemme ovat yhdessä täällä, sinuun keskittyneinä.

Kevät on taittumassa kesään ja luonto odottaa hillittömänä kukoistustaan kun heilautan purkkia ja taputtelen pohjaa. Tuuli tarttuu tilaisuuteen ja vie pölyt samantien pidemmälle kuin kukaan meistä uskalsi toivoa. Tästä tuli kaunis hetki.

Tunnen kuumottavan piston leuassani ja läimäytän. Hyttynen, nyt jo, huhtikuussa: vastahan jäät aukesivat, vieläkin talvi virrassa laattojaan leputtelee.

Katson hyönteisen raatoa sormissani, kannattelen uurnaa kainalon puristuksessa ja sinä kimmeltelet kaikessa valossa. Tuuli ottaa roolinsa ja kuljettaa hämyistä pilveä joka paikkaan, rikkoo sen puolestamme ja järjestää näytöksen, jota varmasti arvostaisit.

Hengitämme samaa ilmaa johon sinä sekoitut, ja äitisi aivastaa.