9.2.2016

Tulit viikko sitten ja teit minusta vanhan miehen.

Yhdessä olemme ihmetelleet ajattomia totuuksia ja kokeneet niitä ominamme. Olet opettanut minua itsestäni, vahvistanut toistaisen statistin roolini. Vuoroni tulisi sitten taas joskus, myöhemmin.

Uutuutta on luonnollista vierastaa. Tuntematon on aina varjoisa ja muodoton, uhkaa ja epävarmuutta täynnä.

Ensimmäinen vaippasi oli täynnä pihkaa ja tarjosi väkevän onnistumisen tunteen. Kylvetykseksi sujui päinvastoin kuin ennalta olin ajatellut: kukaan ei hukkunut ja isä-haarniskani kiilto kirkastui, rinta kaartui ja kaula piteni.

Alle viikon ikäisen unissa tapahtuu unohdettuja asioita. Kehosi eläytyy kuin kapellimestarilla, kämmenet tuikkii meritähden lailla. Toistatko jotain jo kokemaasi vai vilkutteletko takaisin näkymättömään maailmaan?

17.2.

Täytit viime yönä kaksi viikkoa, olet ollut tässä maailmassa nyt noin 360 tuntia.

Työssäkäyvän palkannauttijan vuosiloma on yleisimmin viisi viikkoa. Tuona aikana tulisi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan, ladata akkunsa ja päivittää henkinen käyttöjärjestelmänsä.

Sinulta kukaan ei odota vielä muuta kuin vienoa hymyä levenevillä poskillasi.

Toissapäivänä rullailimme ensimmäistä kertaa neuvolaan. Viikossa olit kasvattanut elopainoasi yli 10 %. Vastaava temppu on mahdollista myös aikuisiällä, mutta ei ilman lähiomaisten huolestumista ja naapurien naureskelua.

Vahva ja komea poika sinusta kasvaa.

Voiko vauva kasvaa liian nopeasti? Äitisi toistelee, että näitä aivan ensimmäisiä viikkoja tulee vielä ikävä. En ole asiasta aivan yhtä vakuuttunut. Se on varmaa, että garderoobisi jää vauhdillesi kakkoseksi. Saamme laittaa osan vaatteistasi käyttämättöminä kiertoon.

23.2.

Kolmiviikkoinen isyyslomani päättyy ylihuomenna.

Olen ehtinyt vaihtaa kymmenittäin vaippojasi ja kehittänyt jonkinlaisen tottumuksen siihen touhuun. Temposi onkin pääasiassa ollut hyvin tasainen: noin kolmen tunnin välein heräät, vaihdatat vaippasi, syöt, mahdollisesti hetken elämöit, kunnes jälleen nukahdat. Arvostan ennakoitavuuttasi. Tulen sitä kaipaamaan omaan arkeeni palatessani.

Olen saanut juoda hehtolitroittain kahvia vailla kiirettä. Koiria olen lenkittänyt suvereenisti kolmesti päivässä. Asensin makuhuoneeseen seinäkellon ja häämatkalta tuodut taulut. Ruokapöydän ruuvit kiristin ja vaihdoin puhelimeni uuteen malliin. Olen saanut luonnostella ja suunnitella, ottaa etäisyyttä ja huomata, ettei sota yhtä miestä kaipaa, mutta hitainta aina odotetaan.

Vaikka pienen lapsen hoitamisessa on omat tunnetut vaivansa, se ei tunnu samalla tavalla työltä kuin yhtälailla energiaa vievä ansiotyö, josta palkka maksetaan euroina.

Lapsenhoitoon suhtautuu kuten mihin tahansa elämänehtoon. Omat hankaluutensa on itsensäkin muodikkaassa vaatettamisessa ja tasaisessa ravitsemisessa.

Kaikki kunnia lapsia leipätyökseen hoitaville – arvokkainta työtä mitä voi tehdä. Se on myös ainoa työ, jota on mahdollista tehdä jokaisen mielestä erilailla ja aivan väärin.

Olemme päättäneet pitää juhlat kunniaksesi 2. huhtikuuta. Mietimme vielä ketä pyydämme kummeiksesi vai osoitammeko sen kunnian kaikille läsnätuleville.

1.3.

Ensimmäinen kuunkiertosi on kohta täynnä. Kevään voi jo tuntea lymyävän taivaanrannan takana. Pian on tiet kuulaita ja ilma täynnä herääviä hajuja.

Näyttäydyit taas tänään neuvolassa ja painoksesi todettiin huikaisevat neljä ja puoli kilogrammaa. Kehitystäsi kiiteltiin. Joka päivä odotamme hymysi koittavan.

Nimesi on päätetty ja siitä tuli hieno. Se yhdistelee uutta ja vanhaa, kuten kokonaisen nimen kuuluukin. Pidämme sitä kuitenkin salaisuutena, aina nimiäisiisi asti. Olen miettinyt antavani tilaisuudessa puheen, vähän jo äidillesi luvannutkin. Toivon, että saan siihen ujutettua edes hiukan jotain järkevää, muutakin kuin muka-hassuja latteuksia. On peilattava mennyttä ja tulevaa. Aikaahan on. Ajattelin aloittaa sanomalla:

“Spice Girls lauloi vuonna 1996 miten kahdesta tulee yksi.”

10.3.

Toissapäivänä postitimme kutsut nimiäisiisi. Seuraavaksi tulisi perehtyä varsinaisen juhlatilaisuuden suunnitteluun, ei-kirkkollisiin nimenantojuhliin kun vakiintunutta kaavaa ei oikein ole. Helpommalla pääsisi, jos olisi kirkko johon kuulua ja jonka sanan mukaan mennä.

Jännempää tämä näin.

Odotan kevättä ja kesää. Odotan nimiäisiäsi. Odotan sinun puhettasi yhtälailla kuin omaanikin. Tulisi kirjoittaa enemmän. Mitä minä odotan?

24.3.

Huomenna on pitkäperjantai ja istun liki viikon tauon jälkeen tässä taas. On ollut kiirettä ja menoa, kello vienyt miestä ja meno on ollut holtitonta.

Työmaan kiire on oivallista erottautumista vauva-ajan elämänmenosta, ja vice versa.

Elämä on näin työssäkäyvälle isälle melko mustavalkoista, ylt’ ympäriinsä tasaisen samanlaista: kiire ja velvollisuudentunne pysyy, tekemisen kohde ja käskyttäjä vaihtuu. Väsyttää melkolailla mutta pohjavire pysyy vakaan duurisena, kuin kontrabasson pitkillä jouhilla vedeltynä.

Sinä vilkuttelet kapellimestarin käsiäsi.

Runsaan viikon päästä saamme kaikki sinulle nimen. Et ole enää poitsu, toukka, käki, Hannu, Steen1, Valo tai neffe. Saat oman brändisi ensimmäisen tunnisteen, tärkeimmän niistä. Toivottavasti pidät siitä. Ja toivottavasti se ei paljastu vuoden 2016 muotinimeksi. Sitä sadattelisin, myönnän.

Viime viikonlopun Salo-reissun perintönä ruokahalusi kasvoi seuraavaan pykälään, kun taas äitisi meijeritehokkuus heikkeni. Tähän syynä oli mummusi hanakka syöttöhalu (en tuomitse) ja äitisi istuminen luennolla yli kahdeksan tuntia ilman rintojen tyhjennystä. Sinä ymmärsit, että aina saa syödäkseen kun huuto kajahtaa. Tissit tajusi, että tämä tuottavuus ei kannata ja aloitti ajanmukaiset yhteistoimintaneuvottelut.

Yhtälönä on ollut, että haluat enemmän ruokaa mitä äitisi rinnat ovat kyenneet toimittamaan. Alkuviikon tahimisen jälkeen “luovutimme” ja tarjosimme pullollisen korviketta: se solahti mahaasi kuin Jeesus seimeen (pääsiäisen kunniaksi näin). Olet ollut virkeä ja energinen, muutaman pilvisemmän päivän jälkeen. Olet kertakaikkisen mainio – taas.

Tänään aamulla töihin mennessäni todistin suuren lauman pikkukouluikäisiä ihmisiä Keski-Porin kirkkomaalla, kovasti matkalla pääsiäispalveluksiin. Katselin menoa omaa lapsuuttani muistellen, nostalgiapuuskiin vaipuen. Toisaalta mietin sinun joskus olevan osa samanlaista pienten ihmisten joukkoa, jota ohjaa ihminen, valtio ja demokraattinen kulttuuriperintö, johon en kuitenkaan itse välttämättä haluaisi kuulua. Kenen ongelma se sitten olisi, sinun vai minun?

Kaunis oli kevättalvinen aamu joka tapauksessa. Tornissa kello kumaji ja joessa virtasi luullakseni kirpeän kylmä vesi.

28.3.

Menneenä vuorokautena vietimme tähän mennessä pisimmän kahdenkeskisen aikamme.

Äitisi juhliessa pikkujouluja, me yritimme löytää toisistamme toimivia vipuvarren kulmia ja kumppanuushaluja.

Ylitimme odotukseni – kokonainen kaksitoista tuntia oli aivan mahtavaa aikaa! Ymmärsimme toisiamme, otimme yhteiset torkut. Söimme kun selvästi niin toivottiin. Ei itkuraivareita tai muutakaan lapsellisuutta. Silkkaa miehistä yhteisymmärrystä. Tuntuu, että saavutimme uuden tason.

Sain itsevarmuutta kuin kunnon moku ensimmäisen kipinävuoron jälkeen. Joukkue voi hyvin, minusta ei ole huono onni kiinni, jatketaan näillä.

Kiinnyin sinuun aivan uudella tavalla. Olet viehko mies. En aivan ymmärrä sinua. Rock-tähti. Mystiikan viittaa on pakko heilauttaa.

2.4.

On päivä, jota on jo kovin odotettu: tänään saat nimesi kaikkien ihmisten edessä.

Kello on puoli yksitoista, aurinko piirtelee terävästi ja lämpötila noussee tähän astisen kevään parhaimpiin lukemiin. Sinä olet oma itsesi, tietämätön tästä kaikesta kohelluksesta.

Tai mistä minä sen tiedän.

Mummu puuhaa keittiössä nakkikeittoa ja äitisi viimeistelee marenkikakkuaan. Minä kasailen sopivia kappaleita soittolistaksi juhlien ensimmäisiksi tunneiksi. Vaatteet on katsottu, kengät putsattu ja lankattu, puhe valmis ja tulostettu.

Syntymäaika- ja nimiarvuuttelijoiden palkintopotut hankittu. Kuvaajalle täytyy vielä käydä nostamassa käteispalkkio. Eno on kuulemma ikävässä kuumetaudissa, mutta kovalla tsemppauksella ja lääkitsemisellä häntäkin ollaan juhlakuntoon saattamassa. Juomat on tuffan autossa, koristeet ja pikkusuolaiset K-kaupan kassissa. Onkohan kaikki valmista?

Jooan aika alkaa.

8.4.

Olet löytänyt nyrkkisi. Työnnät niitä vimmatusti suuhusi, korvaat lihanuijilla puuttuvan puheesi. Kuten infantiilit ikäiseni muistelemassa omia kunnian hetkiään armeijassa tai internetin taistelukentillä maahanmuuttoasioita ratkoessaan.

16.4.

Ensimmäinen vierailusi Raumalle oli tänään ja se tapahtui kirkkaan aurinkoisen taivaan alla sekä hyvässä hengessä, eli nukuit koko reissun ajan.

Niskasi on vahvistunut, jaksat kannatella pääsi painoa jo melko itsenäisesti. Se antaa uusia mahdollisuuksia hengailla kanssasi vailla jatkuvaa murehtimista niskojen katkeamisesta ja äkkikuolemasta. Näin ajattelee miesihminen: vauvan niskat voivat tuosta vain naksahtaa poikki ja pää tippua ukkovarpaalle kipeää tehden. Voimme unohtaa tämän uhkakuvan ja siirtyä seuraavaan.

Äitisi on innostunut vauvauinnista ja ilmoittanut koko joukkomme toukokuussa alkavaan ryhmään. Infotilaisuus on parin viikon päästä. Toivottavasti saan vastauksia kysymyksiini, kuten “jos vauva on märkä ja suihkusaippualla liukastettu, missä päin pesutilaa vauva sijaitsee?” Isänsä sylissä se ei luultavasti pysy vaan tippuu lattiakaivon ritilän lävitse.

Vanha-Rauma lauantai-päivänä, säiden helliessä ja kevään uutta intoa hohkaessa oli hieno paikka oivaltaa taas mitä kaikkea sinulla vielä onkaan edessäsi. Mitä kaikkea itse olenkaan jo kokenut. Mitä kaikkea meille molemmille onkaan vielä tulossa. Mitä tulemme muille antamaan.

22.4.

Päätimme menneellä viikolla, että äitisi palaa työelämään vuodenvaihteessa, me jäämme miehissä kotiin vielä puoleksi vuodeksi. Sinä ja minä, vajaavuotinen vielä urpulainen ja meikäläinen, kaavojaan kammoava kolmikymppinen.

Odotukseni ovat korkealla.

29.4.

Näytät kuulemma ilmetyltä meikäläiseltä ja samaan aikaan puhuttelevan söpöltä. Mitä tästä pitäisi päätellä: joko näytän itsekin pieneltä vauvalta, tai pelkästään isoposkiselta ja vinkiäsilmäiseltä. Molemmat skenaariot käy hyvin. Sisälläni pulpahtelee.

Hymypoikani.

Menneenä maanantaina oli vuorossa vauvauimakoulun infotilaisuus. Kokonaisuudessaan hyvin mietityt kalvosulkeiset kestivät 45 minuuttia, joista noin viimeiset kaksikymmentä yritit varastaa huomion pieremällä ja höhöttämällä. Muistui mieleen omat ensikokemukseni koululuokasta.

Sutjakkaat nuoret ohjattaret kertoivat, että suihkutiloissakin sopii vauvaa kantaa turvakaukalossa, eikä välttämättä hikisessä miessylissä. Fiksu juttu. Oletettavasti hoitelet suihkuhommat kuitenkin äitisi kanssa, joten minä voin keskittyä vimmattuun saunomiseen ja uimahallin kipsan lihapiirakasta unelmoimiseen. Miehen oikeus on olla lapsi uimahallissa.

Kunnes tulee isäksi.

Tänäaamuisessa kauppajonossa tapasin vanhan työkaverini, joka kysyi miten menee. Menin lukkoon. En minä vaan tiedä. Ilmeisen hyvin koska mitään erityistä tai tavallisuudesta poikkeavaa ei ollut kertoa. Aamulla on herätys, koirien lenkitys, töihin lähteminen. Konttorilla on konttorin murheet ja asiakkaiden toiveet, kello kulkee kysymättä ja kaiken tämän arvottaminen on itse kunkin omalla vastuulla. Iltapäivällä, tiiviin päivän sähköistämänä saavun kotiin ja otan isän roolin: haluan pitää huolta pojastani, tämän äidistä ja valituista lemmikkieläimistämme. Päivä päättyy ennen kuin sitä ymmärtää. Toistuminen alkaa alusta. Yöllä lepään, huudoistasi välittämättä, myönnän. Yritän.

Nyt vasta todella alan ymmärtämään alussa mainitsemani statistin roolin todellisuuden.

Odotan innolla vuodenvaihdetta, että todella jään isäksi. Pääsen kääntämään aukeamaa.

6.5.

Kello lähenee iltakymmentä ja piha klasin takana on kuin museon seinään nostetusta maalauksesta. Olohuoneessa Suomi pelaa lätkää Valko-Venäjää vastaan, sinä nukut (kyljelläsi!) yläpuolellani ja äitisi hengähtää kaupungilla teatterinäytöksen jälkihöyryillä. Tämä sopii minulle: etukäteen niin täyteen ahdetulta tuntunut viikonloppu tarjoaakin yllättäen lempeän yksinäisen hetken.

Keskiviikkona painosi rikkoi seitsemän kilogrammaa ja terkkarin statistiikkasofta piippasi, että massasi kehitys on ollut “poikkeuksellisen vilkasta”. Ilmeisesti et ole ihan standardinmukainen, välimallin mies. Toisin sanoen, kehityskelpoinen yksilö.

Huomenna menemme Porin uimahalliin vauvauintiin. Ajattelen suorituksen jälkeistä lihapiirakkaa, sinun ensikosketustasi saunomiseen ja miten kellumme yhdessä samassa vedessä. Kuin veljet kohdussa.

Ja sitten sunnuntaina, kuinka sopivasti, on äitienpäivä. Ei hätää, hankin lahjan puolestasi. Sähkökäyttöisen jalkaraspin.

Olet romantikkojen sukua.

15.6.

Viime viikko oli poikkeuksellinen: lähdit äitisi kanssa keskiviikko-aamuna kohti Helsinkiä! Itse muistan käyneeni ensi kerran Helsingissä viidennen luokan luokkaretkelllä, eli noin yksitoistavuotiaana

Leiriydyitte Anna-tädin luokse, nautitte suurkaupunkimme sykkeestä ja kaivatuista kuomista. Torstaina matkanne jatkui Lohjalle mummulaan, jossa palvelu kuulemani mukaan pelasi ja äitisikin sai hetken rauhansa.

Tällä välin itse nautin hiljaisuudesta ja omasta ajastani. Ajatusleikkiä “missä olisin jos en tässä” tuli pelattua muutamaan otteeseen ja ikävä vierellenne paheni.

Olet ollut pääasiassa voimallisesti kasvava ja kehittyvä pikkupoika. Et missään vaiheessa pelkkä vauva.

Silmiesi rähmiminen on aiheuttanut pieniä lisätoimenpiteitä ja varsinkin äidillesi ääneen sanottavaa murhetta. Onneksi tilanne on yleisesti ottaen täysin normaali ja rohkaisevia tahoja löytyy ympäriltämme – kyllä ne silmät siitä selviää, vuoden ikäisenä viimeistään. Itse pidän tärkeimpänä, että löytäisit tasaisemman unirytmin ja mieluusti painottaen sitä kanssamme yöaikaan.

Äitisi jaksaminen on suurin murheeni, vasta toisena tulee sinun hyvin jatkuva kehityksesi ja sitten oma ajoittainen väsymykseni. Kaiken kaikkiaan joukkueemme on hyvin kasassa ja pystyväinen.

Heinäkuussa koittaa kolmen viikon kesälomani. En suoraan sanoen uskalla suhtautua siihen lomana, aika näyttää. Irroittautuminen arkisesta puuhastelusta varmasti tapahtuu heti ensimmäisinä lomatunteina mutta mysteeri on, kuinka hyvin pystyn irtautumaan omista rooleistani ja olettamistani vaatimuksista. Ja keskittymään vain hetkeen, paikkaan ja ympärilläni silloin oleviin.

Sinuun, ja äitiisi, pelkästään.

23.6.

Tämä torstai alkoi massiivisella paskannuksella joka ulottui kaikille mannerlaatoille, niskasta aina napaan asti.

Olit mielissäsi kun koko varustus vaihtui uuteen jo ennen aamu-yhdeksää. Päivä kului nopsaan ja huomenna on juhannusaatto.

Olet elänyt etsikkoaikaasi nukkumisiesi kanssa ja pitänyt meitä ihmeissämme, että missä milloinkin mennään. Hyvin tuntuu uni maistuvan jo ilta-kahdeksan jälkeen, vaikka päivällä unet venyisivät tai jäisivät väliin. Tasaista rytmiä odottelemme kuitenkin edelleen.

Olet kuin yli-innokas jazz-rumpali. Milloin kiilaa, milloin laahaa. Swingi on silti hyvä, kunhan muu pumppu muistaa hengittää tahtipuikkosi mukana, eikä sitä vastaan.

Viime lauantaina kävimme ensi kerran uimassa Harjavallan uimahallissa. Ihastuin paikkaan aivan täysin, kaikessa tiiviydessään ja helppoudessaan todella elegantti paikka. Valitettavasti muutaman asteen viileämpi vesi ei sopinut teikäläiselle. Yhdistettynä orastavaan nälkääsi, uintihetkemme oli lähinnä hyssyttelyä ja ikävyyden lainnutusta. Uni tuli ja pelasti tilanteen, sammuit ja viihdyit hiljaisuudessa seuraavat pari tuntia. Sillä aikaa äitisi siirtyi ystävättärensä polttareihin, me vaunuilimme Lidliin ranskalaisia ja olutta hakemaan.

Jatkoimme EM-jalkapallon parissa loppuillan. Monivetomme on vieläkin iskemätön. Kovasta yrityksestä huolimatta uhkapelaamisemme on ollut pelkästään tuloksetonta sumussa heittelyä.

4.7.

On maanantai-ilta, viimeinen työviikkoni ennen kolmen viikon kesähuilia ja nokkani on kuin raastimella pyöristelty jatkuvan niistämisen takia.

Viime viikolla olit muutaman päivän turhautuneesti krohiseva ja limaa erittävä, eikä luontoni kestänyt itkuista olemustasi vaan imaisin kesätaudin itseeni. Sattuuhan näitä, vielä monet kerrat.

Lauantainen vauvauinti olisi meikäläisen ollut parempi jättää väliin, mutta tulipa koettua Antinkartanonkin uimaosasto. Ahtaamman puoleinen, joka hoiti kuitenkin hommansa, kiitos väljän osallistujamäärän.

Sait uusimman annoksen rokotteita viikko sitten, liekö siinä kevyen sairastumisesi syy. Myös mittoja otettiin ja erityisesti pituuskasvusi sai terveydenhoitaja-tädin taivastelemaan. Muutenkin olet ollut viime päivinä todella edistyksellinen ja reipas: ilmiselvät ryömimisliikkeet ovat juuri ja juuri löytymässä. Tämä lupaa hyvää alkavalle kesälomalleni. Kohta jo yksissä tuumin käyskentelemme pitkin Porin hohkavia kesäkatuja, jäätelöä ja erikoisoluita äidiltäsi vuoroin vonkuen.

Loma tulee tarpeeseen. Pitkän kevään taisteluväsymys tuntuu jo kevyenä leipääntymisenä käsillä oleviin duuneihin. Tuttuun tyyliini murehdin jo hyvissä ajoin etukäteen loman loppumista ja sen aikaisia tuntemuksia. Syksykin pitäisi sitten taas taitella pakettiin ennen puolen vuoden irtiottoa kaikesta tuntemastani arjesta.

No, antaudutaan nyt kolmen viikon kesälomalle ensin.

Sunnuntaina lähdemme koko perheen Ahvenanmaan ekskursiolle, joka kestää jopa yli kaksi yötä. Pitkä aika poissa omasta sängystä, hoitopöydältä ja leikkikehästä. Jääkaapilta ja koiralenkeiltä.

Mahtava juttu!

14.7.

Tällä päivämäärällä vuonna 2003 astuin varusmiespalvelukseen. Helteinen oli päivä ja mieli melkolailla kapeampi ja kirkkaampi kuin nykyään.

Näiden vaihtelevien kirjoituksieni arvo kirkastuu vasta vuosien myötä, kuten aina kaikkien kokemuksien. Pahimmat kulmat joko pyöristyy tai painuu yhä syvemmälle. Mahdatko sinä koskaan joutua miettimään valintaa sotavoimien tai jonkin muun kansalliseen velvollisuuteen liittyvän moraalisen, pyyteettömän palveluksen väliltä?

Sunnuntaina aloitimme loistokkaan retkemme Ahvenanmaalle samaan aikaan auringon kanssa. Ajo sujui joutuisasti Tiilimäen huoltamokahvien myötä. Normaalisti sinä olet se aamuyöllä herättävä osapuoli, mutta et ollut turhan kriittinen laivahytissä tapahtuvaan aamiaishetkeemmekään. Asiat tapahtuivat omilla painoillaan, hyvin.

Jo kohta Maarianhaminaan päästyämme paikoitimme hotellimme ja kartoitimme kaupungin: voi jehna kuinka pieni paikka! Vanha-Rauma kertaa kaksi. Tunnelma oli kauttaaltaan erittäin leppoisa, ruotsalainen ja lomailuhenkeen kannustava. Toisena päivänä vuokrasimme auton ja Ahvenanmaan käytännöllinen koko todella konkretisoitui. Visitoimme vanhaa Kastelholman linnaa ja maalaismaiseman uuttamaa Stallhagenin panimoa alle puolen tunnin siirtymin. Aivan kuin koti-Satakunnassa paitsi kukaan ei puhunut suomea, ihmiset olivat ihmeellisen ystävällisiä (saisivat olla ilkeämpiäkin) ja meillä oli äärimmäisen mukavaa.

Maisemanvaihdos helpotti loman alkuun liittyvää siirtymäriittiä ja tänäinen, täydellisesti etukäteen sovittu “iskän vapaa ilta” pelkästään vahvistaa tuntemusta, että kyllä tästä tämä.

Tänään on Pori Jazz-/SuomiAreena-viikon kulminaatiopiste: toinen loppuu ja toinen alkaa. Kaupunkimme sykkii ja hönkää eksoottisen kuumana ja ällistyttävän energisenä, tuntuu kuin olisimme eri planeetalla. Ei pelkästään eri kaupungissa Suomessa, eikä edes eri maassa jossain Euroopassa. Tämä on satakuntalaisittain ainoastaan intergalaktista.

Olet yhä vahvempi, isompi ja suloisempi. Loppuuko varsinkin viimeiseksi mainittu kehitys jossain kohtaa? Milloin uuden ihmisen viehätys haihtuu? Kun naama kasvaa karvaa ja kainalo alkaa haisemaan, suu syytää mielipiteitä ja pahojaan?

Kun ajatus hidastuu ja urautuu. Kun ulkopuolinen maailma alkaa määräämään enemmän kuin sisäpuolinen.

Taistele aina vastaan, poikaseni.

23.7.

Kävimme eilen Kallossa ja sen loistokasta uutuutta, pientä kesäkahvilaa koettamassa. Väkeä riitti. Tunnelma oli rupatteleva ja kaikin puolin kesäinen. Ilma oli pilvinen mutta pehmyt. Lounasta söimme Buccossa ja iltapäivällä vietimme yhteiset, hoitovastuultaan jaetut päiväunet äitisi kanssa.

Iltasella, sinun jo nukkumaan mentyäsi, pyöräilin ristiin Porin kaupunkiamme, piipahdin Liikastentiellä Mansikoita morjestamassa lipastaen korvikkeet Baarikaapin edustalla anastettujen kurahattujeni tilalle. Nopat ja kasipallot jälleen polkupyöräni vanteita kruunaten rullailin kotiin Portaalin kautta, nousemaisillaan olevan SAMK:n kampusta ihastellen. Oivallinen sanakirjaesimerkki hyvästä kesälomapäivästä. Tavallaan ei tapahtunut yhtikäs mitään.

Lienee selvää, että alan potemaan loman viimeisen viikon syndroomaa. Vain muutaman kuukierron verran meillä on ilmat lämpimiä, ihmiset spontaanin iloisia ja elo lähes huoletonta rullailua. Ei kai tämä nyt näin voi olla. Samalla joku jossain lässyttää, että Suomessa lomaillaan kohtuuttoman paljon ja tehdään liian vähän töitä. Paskanvitut heille, sanon.

Vailla varjoa ei ole valon arvostusta – sen kun muistaa niin syksy on aina ystävä.

30.7.

Ilta yhdeltätoista taivas on jo kirkkaasti enemmän pimeä kuin valoisa. On lomani viimeinen lauantai-ilta ja vietän harvinaista hetkeäni näppäimistön äärellä.

Tulevalla viikolla täytät puoli vuotta, minä etsin itsestäni jälleen arkisen rytmin ja työtä vastaanottavan taajuuden.

Ehkä loman päättymiseen liittyvän mollisen mouruamisen vielä joskus oppii välttämään – ehkä kun näin kirjattuna sen voi todeta olevan aina samanlainen, siis yhdentekevä.

Toisaalta tunne on hyvä, sehän kertoo, että jotain muutoksia hatun alla on tapahtunut. Jokin on ollut selvästi erilaista. Ehkä jopa parempaa, mutta vähintään uudistavaa kun ajatuskaavojen osasista toiset ovat huilanneet kun toiset ovat saaneet hitaasti kiskotella ja virota. Edes muutaman viikon ajan.

Evoluutio käytännössä.

Muistini mukaan kesäloman päättyminen tuntui koulupoikana samaan aikaan ikävältä — koska kukapa sitä koskaan haluaisi kellon mukaan herätä, kasvottoman auktoriteetin eli koulun määrittämän normin mukaan toimia, kuunnella, istua ja poistua — mutta myös jännittävältä. Uusien, tai ainakin yhtälailla uudistuneiden koulutovereiden kohtaamisia odottaen.

Kesän aikana kaunistuneita tyttöjä, seuraavan haastetason kohtaamista. Joukkoon sopeutumista, uusimpia koulureppuvillityksiä. Madaltuneita ääniä, levenneitä hartioita ja pullistuneita rintamuksia. Katseita ja kuiskauksia vihkojen väleissä.

Tämä loma on ollut minulle sukellus syvemmälle vanhemmuuteen.

Elämä alle puolivuotiaan ihmisen kanssa on rutiinia rutiinin perään, vaikka ympärillä lavasteet ja miehitys vaihtuisivatkin. Ilo on ollut huomata, että kaikista eri hajuisista ja huutovoimakkuudeltaan vaihtelevista haasteista voi ja on mukava selvitä. Jättimäinen aamupaska saatiin aivan hyvin huljuteltua edellisiltaisilla saunavesillä Säkylän mökkireissulla ja Jazz-kadun ruokakojulla asiointi onnistui vaikka unilta herännyt pienokainen olikin täysin eri mieltä lähes kaikesta, jopa säästä (aurinko paistoi).

Osaltaan haikeutta aiheuttaa “jättää” äitisi jälleen yksin äidiksesi.

Paatunut ja pakotettu aikataulu, joka jäljittelee pelkästään lapsen biologisia ja psykologisia oletuksia, voi olla vanhemmalle hyvin passivoiva asia.

Tottakai kaikella on aina vähintään kaksi puolta, mikään ei ole ikinä niin kuin ensin vaikuttaisi. Puolen vuoden päästä alkavaa todellista isyyteen uppoutumista odotan edelleen innolla, jo pelkästään sen takia, että käskyttäjä on uusi ja ihmeellinen – jostain ytimeen koodatusta syystä myös ainutlaatuisen tärkeä ja puristavan todellinen.

Olen todella tullut isäksi.

12.8.

Kaksi viikkoa uuden kauden pyörteissä on jälleen takana eikä mikään tunnu juuri muuttuneen: kolpakossa kuohuaa sama auringonoranssi voimajuoma perjantai-illan iloksi, sinun unirytmisi on edelleen kolmituntijakoinen ja huomenna on luvassa pyöreäreunainen hengitysreikä, lauantai. Elämä virtaa tutuksi muovaamassa uomassaan.

Illat alkavat olemaan kutsuvan pimeitä, eikä lähestyvä talvi tunnu enää yhtään pahalta. Saammepa alustassa odottavan vaaleanpunaisen pulkkasi tosikäyttöön.

Kesän muistot parantaa värejään, seuraava lupailee vieläkin kirkkaampia. Silloin sinä jo kävelet, jopa juokset, huudat omalla äänelläsi kiusausten perään ja otat vastaan ajatuksia – kuvittelen.

Ajan nopeutuminen mitä enemmän ajassa ehtii elämään, on toden totta fakta.

Ajoittain tuntuu kuin olisin vasta viime kuussa ajanut kakkosella koko matkan sairaalanmäeltä Viikkariin, läpi lumisen kaupungin, avaten oven ensikertaa omalle perheelleni, itselleni isänä. Toisaalta kollegani kolmikymppisillä pari viikkoa sitten, vielä höyryävien uunituoreiden vanhempien kokemuksia kuunnellessa, olo oli kuin syvien partioretkien sissiveteraanilla.

Menneellä viikolla isännöimme työpaikallamme Keski-Porin ainoaa yrityksen ylläpitämää Poke Stopia. Tätä lukiessasi saatat ihmetellä, että mikä helvetin Poke Stop (luultavasti kirjoitan tämänkin väärin). On asioita joilla on merkitystä hetkessä ja niitä, joiden merkityksen näkee vasta myöhemmin.

Tätä kirjoittaessani: Poke Stop aiheutti kiistatonta energisyyttä loman jälkeiseen, nuupahtaneeseen työpaikkailmapiiriimme, hallitsematonta popkornisilppua konttorin lattioille ja ihmeellisen läpitunkevaa äänimelua vain paikallaan istuvien, puhelintaan näpläävien lapsukaisten toimesta.

Sekä kevyen räkäflunssan ilman kenkiä toimistolla mielellään kulkevalle suunnittelijalle (nostan käteni virheen merkiksi).

Tämä päivitys on selvästi keskittynyt enemmän omiin muisteluihini ja tuntemuksieni merkkailuihin sinun kehityskulkusi dokumentoinnin sijaan ja syy on ilmeinen: keskittymiseni on herpaantunut. Päivittäin katson sinua, leikin ja hulluttelen kanssasi, mutta vai murto-osan siitä ajasta mitä loma-ajallani.

Olen ristiaallokossa.

Odotan, aina vaan odotan, jotain seuraavaa. Ja tällä kertaa se on – enemmän kuin koskaan – uutta tammikuuta.

Haluan radikaalin muutoksen. Olenhan jo kohta 32-vuotias.

19.8.

Julkaisimme tänään Synestesian tarinan näppärästi summaavan webbisaitin: yksi pieni suuri kivi pyörähteli sydämelläni muttei missään nimessä vierähtänyt pois. Synkkarit on siellä ja syvällä. Saitti oli jälleen kerran yksi hieno ponnistus bänditoiminnan puitteissa.

Tulen sinua aina kannustamaan tarttumaan instrumenttiin. Odottamattomia maailmoja ja tuttavuuksia odottaa vain näppäilyjen päässä, eikä sitä toveruuden tunnetta voita mikään, jonka musiikin kautta voi saavuttaa.

Kirjoittamiseen syventymiseni keskeytti uninen huudahduksesi, joka noin tunti sitten äityi kokomittaiseksi rääkynäksi. Pisin aika tähän mennessä pelkän tuttileikin ja syliheijaamisen parissa.

Lohturuoka ei enää kuulu yli puolivuotiaan yöravintoon, sanovat viisaammat, tynnyririntaiset tuolla maailman tietovirtojen äärellä. Kuuntelen ja kokeilen, totean väitteen ehkä orastavasti oikeaksi.

Tessa-äiti lähettää kiitteleviä ja kannustavia viestejä ystävänsä tupareista. Kummasti oma rintakaareni jälleen paisuu ja selkä oikenee.

Nukuthan nyt, kiitos. Haluaisin juoda olueni loppuun.

Työ vie jälleen miestä, enkä näe muuta elämää. Paitsi aina kotiin pyöräiltyäni, koirat ulkoilutettuani, sinun kehittyvään naamaasi keskittyessäni – silloin pilkahtelee tutkassani jotain muutakin.

Kolmikymppisen kriisi ei liene pelkkä myytti tai laivadiskon vaki-iskelmän perusteeton aihe. Nuoruus ohi, paikka katsottuna ja istuinnojat säädettynä juuri-ja-juuri sopivalla tasolle ettei kehtaisi valittaa, mutta kun rinnasta riipii niin pakko on. Jotain täytyy tehdä.

Tammikuu, jumalauta. Kaivan aamukampani heti vessaharjan viereen.

24.8.

Toissapäivänä pistäydyimme Puuvillassa jälleen terveydenhoitaja-tätiä tervehtimässä. Painonnoususi  (8,75 kg) on rauhoittumaan päin – aivan kuten kuuluukin noilla aamuilla – ja pituuskäyräsi (71 cm) noudattelee kaikkia terveen poikalapsen oletuskaaria. Kiharasi kiertyy, suusi päräyttelee vav-vaa ja mam-maa, polvesi jatkavat ensikonttauksen tavoittelua.

Ryhmäneuvolaistunnon aikana otit hienosti leikkitatamia haltuun ikätovereidesi kanssa, ehkä jopa puolesta. Oli siinä itsellä yltiöylpeässä hymyssä pitelemistä.

Tuffasi (jota muuten vierastat vieläkin, vaikka hän oli ensimmäisenä sinua syntymäsi jälkeen tervehtimässä) lupasi ammoin, hyvissä ajoin ennen kuin kukaan osasi sinua odottaa, että hän kustantaa ulkomaanmatkan äidille ja tulevalle lapsenlapselleen heti kun jotain alkaa ilmestymään (toim.huom. olikin kuulemma ensisijaisesti 30-vuotislahja äidillesi, sattumalta raskaus osui samaan saumaan). Ensi kuussa siirrytään sanoista tekoihin kun matkustamme Barcelonaan, koko konklaavi.

Ulkomailla retkeily on yksi hienoimpia asioita mitä ihminen voi elämässään ja tässä maailmassa tehdä (housut jalassa tai ilman), enkä olisi ikinä voinut kuvitella, että lähden alle vuodenikäisen lapseni kanssa Suomen valtionrajojen ulkopuolelle. Ainakaan lentämällä. Niinkin kauas kuin Espanjaan. Sehän on melkein Afrikassa.

Ryhdyn tankkaamaan selviytymiskonsteja takaraivooni ja latautumaan elämäni suurimpaan seikkailuun, josta toivottavasti puuttuu kaikki kuviteltavissa oleva dramatiikka. Ehkä silloin sataa ja viihdymme koko neljä päivää hotellihuoneessamme, nähtävyyksiä Google Mapsista tarkastellen?

Sanoinko jo, että äitisi puolelta tulet todennäköisesti perimään seikkailualtiuden ja kyvyn tekemään spontaanejakin heittäytymisiä?

Minulta saat jähmeän harkintakyvyn sekä ylianalyyttisen järjenjuoksun.

7.9.

Pari viime viikkoa tuntuu taas ujeltaneen pään läpi tuulen lailla. Kello pyörii, allakassa sivut kääntyy ja kuin huomaamatta kasvat alkukesän pihakasvin vimmalla.

Omassa vuosikellossani vaihtui kokonaan uusi lukema kun puolitoista viikkoa sitten saavutin 32 vuoden iän.

En ole vielä koskaan ollut näin vanha.

Ja kuin tilauksesta, selkäni on alkanut vihoittelemaan: jumeja ilmaantuu, ne vaihtelevat paikkaa ympäri selkää ja vaivaavat jo ennestään huonoja yöuniani. Näin ei ollut vielä 31-vuotiaana.

Vai oliko – en muista enää.

Sormiruokailusi sujuu ja sotkua syntyy.

Mikään pystyyn nouseva pinta ei tunnu menoasi haittaavan vaan rohkeasti alat kurkottelemaan kädensijoja ja punnertamaan itseäsi pystyasentoon. Leuanvetokuntosi on huikea. Pitäisikö kuitenkin se konttaus ottaa haltuun ennen täyspäiväiseksi homo erectucseksi siirtymistä, mietin.

Katselet takaisin ihmeellisesti virnistäen, hymyillen koko pyöreällä päälläsi. Suustasi kuuluu kikattavan käärmeen sihinää.

Yöllinen elämöintisi ei  ole ottanut vieläkään laantuakseen.

“Vieläkään” – ihan kuin olisit jotenkin erityistapaus heräilyjesi ja levottomuuksiesi kanssa, vähän päälle seitsemänkuisena. Kaikin puolin odotettavissahan tämäkin on ollut. “Oi niitäkin aikoja”, tulemme joskus yhteen ääneen äitisi kanssa laulamaan, kun muistelemme kahden tunnin välein kuuluneita karjahduksiasi.

Silmäpussiemme tilavuudet kuitenkin jatkavat kasvuaan sitä odotellessa.

Äitisi jaksamisen lisäksi olen alkanut enemmissä määrin huolestumaan myös itsestäni. Näin pitkään jatkuneet selkävaivat on jotain uutta ja vaikuttavat jo selvästi omaan palautumiseeni. Aion hakeutua fysioterapeutille, se on nyt saletti.

Matkamme etelään lähestyy kovaa vauhtia ja samalla huolia puhkeaa kiihtyvään tahtiin. Miten saamme vaunusi ehjänä perille, maksaako se tuhat rahaa (jota meillä ei ole)? Turvakaukalo, kannattaako sitä ottaa mukaan, saako sitä edes kiinnitettyä Barcelonan eittämättä katsastamattomiin taksiautoihin? Entäpä jos tuffan AirBnB:stä varaama asunto onkin huijausta ja jäämme miljoonakaupungin raaoille kaduille sinun, hätäänsä ja turvattomuuttaan huutavan lapsen kanssa? Käykö siellä eurot, puhutaanko englantia, tai viroa, edes auttavasti?

Jaaha – jospa yrittäisin nukkua taas hetken. Kaikki on selkeämpää kun on pää tyhjä ja maha täynnä.

12.9.

Tämä maanantainen jääköön historiaan aamuna, joka valkeni hyvin nukutun yön jälkeen. Porilaisten marssi.

Aloitimme (äitisi aloitti) viime perjantain vastaisena yönä ns. unikoulun, eli tutun tissin työntämisen sijaan öistä huuteluasi tyynnyteltiin tutilla ja peittelyllä. Et ollut lainkaan mielissäsi tästä taktiikkamuutoksesta, kuten ennakoida saattoi. Sinnikkäästi silmät ristissä äitisi painoi läpi yön ja aivoihisi saatiin uusi tapa itämään. Seuraava yö oli jo huomattavasti sujuvampi, kolmas yö kuin aina olisit pärjännyt ilman yösyöntiä. Suuri vaikutus niin pienen venymisen takana.

Tulevaisuus on jälleen selvästi aurinkoisempi. Tutista vierottaminenkin lienee sekin vain tahdon asia – sitten aikanaan…

Lauantai-aamuna äitisi ja mummusi lähtivät yhteiselle iloretkelleen Tampereelle. Äiti-tytäraikaa siis parhaimmillaan. Sinä ja minä jäimme puolestamme kotiin isä-poika-aikaa viettämään – minä isänä ensimmäistä kertaa yli vuorokaudeksi ilman äidillistä tukea ja varmistuksia.

Lopulta yli 27 tuntia kestänyt valppaana oleminen oli rankkaa, mutta älyttömän palkitsevaa. En myöskään muista koska viimeksi olisin pärjännyt alle viidellä oluella kokonaista viikonloppua. Tämä ei saa tulla tavaksi.

Yhteiset aikamme tulevat syksyn mittaan selvästi lisääntymään, äitisi on nimittäin ryhtynyt vuoden tauon jälkeen uuden teatteriprojektin kimppuun. Jonkinlaista ranskalaista kolmiodraamaa virittelevät Contakti-teatterilla, ohjaajana toimiessa ilmeisen kokenut kehäkettu kaupunginteatterilta.

Innostuneisuudelta ei voi välttyä, enkä tielle halua alkaa. Onpahan sinulla ja minulla hyvää aikaa taas oppia, tottua toisiimme, vuodenvaihdetta odotellessa. Ja yllättäen huomaan tämän lisäävän myös kaivattua “omaa aikaani” – tosin pariskunta-aikamme verolla.

Resurssit, oi resurssit, miksi ette milloinkaan ole balanssissa! Aina jotain puuttuu ihmiseltä: energiaa, aikaa tai idea. Rauhaa tai menoa, muita ihmisiä tai omaa itseä. Pihviä tai soosia, sipsejä tai dippiä.

Mieleni tekee nyt olutta.

20.9.

Jos edeltävänä viikonloppuna olin paljon vartijana kanssasi kahden, menneenä viikonloppuna olin yksin pidempään kuin pitkään aikaan.

Äitisi kurssitusten johdosta lähditte mummun avustamana jo torstai-päivällä Lohjalle, sieltä perjantai-aamuksi Vantaalle. Minä huhkein ja siivosin torstai-illan, ikään kuin ansaitakseni perjantaisen hölläilyni.

Työviikkoni päätin rentoon etäpäivään, siirtyen Helsingin Sanomien ja tarkkaan valitun erikoisoluen äärelle Huntersiin jo kolmen aikaan iltapäivällä. Iltani oli silkan nousujohteinen, vapauttava ja palauttava – ajatella, että joskus ei-niin-kauan sitten liki jokainen viikonloppuni piti sisällään moista hedonistista iloittelua.

Lauantain koittaessa olin onnellinen, kuolemanväsynyt ja ikävöin teitä. Kaipasin ankkuria ja peräsintä – isopurje oli edelleen toimivaksi todettu.

Huomenna on keskiviikko, sunnuntaina lennämme Barcelonaan. Sinun varustuksesi kulmakivinä on matkarattaat ja kantoliina, sekä repullinen välipalasoseita. Jälkimmäisten avulla selvinnemme lentomatkasta, ensin mainittuilla pääsemme majapaikkaamme. Kunhan siirtymä menee odotetusti, ei haittaa vaikka huoneistomme ei olisikaan niin hulppea kuin kuvat ovat kertoneet.

Tämä on oikeastaan paras hetki matkailussa: vieno etukäteismurehtiminen ja ylilatautuminen. Jälkikäteen näitä ei koskaan muistele.

Pyritään pitämään tämä oivallus mielessä.

29.9.

Tutkimus- ja koetusmatkamme Barcelonaan oli menestys.

Palasimme eilen illalla kymmenen aikaan kotiin ja suurin haaste koko retkellä oli Harjavallan kohdalla paiskinut vimmainen sade.

Toki lentomatkat olivat jännittäviä kokemuksia, eivät vähiten sen faktan johdosta, että olimme pakotettuja pysymään aloillamme humisevassa ihmistuubissa liki neljä tuntia. Kaikesta selvisimme yhteisellä neuvokkuudella ja jäljelle jäi hyvä maku suuhun sekä perspektiivin muutos päähän.

Barcelona oli kaikin puolin viehättävä: elämää ja ihmisiä sykkivä, kostea ja lämmin, tiivis ja tunnelmallinen, ihan kuin elokuvista ja kirjoista on voinut kuvitella. Kaupunki, johon voisin mielelläni palata. Tuntui, että niillä kaduilla olisi monta tarinaa kerrottavanaan.

Majoituimme yli satavuotiaan talon neljännen kerroksen asunnossa, Tetuanin aukion liepeillä, keskustan tuntumassa. Allamme kuhisi ympärivuorokautinen liikenne ja kaikki kaupungin hulina. Talossa kaikui vanhan hissin narahduksia, alakerran musiikkikoulun sellonsoittoa ja lasten laulantaa. Takapihan ikkunasta pääsi kurkistamaan tavallisten espanjalaisten kaupunkiparvekkeille: pyykkejä naruilla, Katalonian lippuja, savukkeen hehkuja ja telkkarin sinistä välkettä pimeässä illassa. Ihan tavallista.

Olit kuin kala vedessä ja kukka kedolla. Mukavasti rullailimme pitkin ja poikin kaupunkia, kelien helliessä ja hiustesi kihartuessa kosteassa Välimeren ilmastossa. Modernit pussiruoat todistivat tarpeellisuutensa.

Mitä mahdettiinkaan pienokaisille syöttää reissuruokana ennen vanhaan? Otettiinko kotoa mukaan valmiiksi keitetyt perunat, joista sitten vuoltiin soiroja ruokittaviin suihin? Tuffasi ei ihan muistanut, vaikka tarina kertoo, että äitisi on ensimmäisiä ulkomaanmatkojaan tehnyt jo hyvinkin pienenä, jo silloin 1980-luvulla. Pitänee tiedustella muonitushistoriaa vielä mummultasi.

Jälleen uutta seikkailua rikkaampana olen yhä valmiimpi kanssasi vaikka mihin. Seuraava yhteinen riittimme onkin näillä näkymin joulukuun alussa, kun äitisi lähtee Tallinnaan. Pitäisikö meidän puolestamme lähteä silloin vaikka Tukholmaan? No, ehkä Reposaarikin riittää. Tai kaupunginkirjasto.

12.10.

Arki otti omansa heti takaisin ja päiväkirjasi on saanut jäädä sivummalle. Kunnes näin toisena lomanjälkeisenä keskiviikkona sopiva joutava aika löytyi: äitisi on teatterilla Herra Hakkaraisen ensi-iltaa juhlistamassa ja sinä ryystät nuhaisena unta yläkerrassa – nyt omassa huoneessasi, muuten.

Barcelonasta palattuamme siirsimme punkkapaikkasi yläkerran päätyhuoneeseen, eli ompelu-/vierashuoneena tähän asti toimineeseen söpöön soppeen. Et ole muutoksesta ollut milläsikään. Koppi lämpeää infernaalisiin lukemiin jo pelkästä länsituulesta, siihen tulee siis kehitellä jokin helpotus ennen kesää.

Ah, kesä. Sekin niin vielä koittaa!

Päivät ja viikot ovat jatkaneet maanista kulkuaan eikä joulu tunnu mitenkään kaukaiselta asialta, toisin kuin vaikkapa viime juhannus.

Pari kuukautta ja sanon näkemiin. Aloitan uuden opettelemisen, olen siihen valmis. Heittäydyn tuntemattomaan kaikella toiveikkuudella ja silmät sinisinä päässäni ammottaen.

Silloin olet sinäkin jo melkein vuoden, melkein kuin iso poika jo. Joka päivä ainakin hiukan isompi.

Kuten minäkin.

1.11.

Täytät ylihuomenna yhdeksän kuukautta, olet siis ollut olemassa solutasolla yhteensä jo 18 kuukautta: kohta saman verran tässä maailmassa kuin sitä ennen äitisi sisäisessä universumissa kelluen.

Syntyessäsi olin sinua yli 10 000 kertaa vanhempi, vuoden täyttäessäsi enää vähän päälle 32 kertaa vanhempi. Otat meitä muita jatkuvasti kiinni. Täyttäessäsi kymmenen, ero välillämme on enää vähän yli nelinkertainen minun edukseni. Tai “edukseni” – miten sen nyt ottaa.

— Puolitoista tuntia myöhemmin

Koimme juuri ensimmäisen oksennustautisi. Tyhjensit vatsasi puolen tunnin sisään kolmella voimakkaalla purkauksella, näistä kaksi ensimmäistä suoraan sänkyysi. En uskonut, että noin pienestä kaverista voi tulla niin paljon laattaa, pirjoa ja yrjöä. Ja että se kaikki haisee kuten kunnon täysikasvuisen purjo.

Toivottavasti tämä oli tällä haavaa tässä ja saat rauhassa kerätä voimiasi loppuyön. Olit  herätessäsi silminnähden järkyttynyt miten outo löyhkäpeite oli ilmestynyt naamassasi olevasta suureiästä.

On oireilusi takana mikä tahansa syy, toivottavasti se ei ole tarttuvaa sorttia. Kaipa se koko perheen yhteinen oksennus-ripulikurimus on silti jossain kohtaa koettava. Niin moni kokeneempi on muistellut kirjavin sanankääntein omia kylppärin lattialle viritettyjä siskonpetejään.

17.11.

Joulu ilmestyy jälleen kuin tumma juna metsänreunasta.

Ensin on vain vihjemäisiä tähtivalojen pilkahduksia verhojen väleistä, postiluukkujen kiihtyvää kilkatusta ja lopulta et pysty muuta näkemäänkään kuin ylivyöryvää punaista väriä ja kiiltävälle paperille painettuja pumpulisia unelmakuvia.

Kolmikymppistä alkaa sylettää ja syyhyttää, tekee mieli laittaa verhot kiinni ainakin tammikuulle saakka.

Aina ei tietenkään näin ole ollut: joulu oli vuoden hienointa aikaa heti kesän ja synttäreiden jälkeen. Kunnes siitä tuli enemmän hampaita vihlova suoritus kuin sallittu kuoreen vetäytyminen.

Asiaan on vaikuttanut monipuolistunut ja -mutkaistunut perhehimmelimme. Aiemmin joulu oli yksinkertainen aattopäivä kotikonnuilla, rauhoittuen oman ydinväen kesken. Kun ruokakunnat ja morotettavat osoitteet lähipiirissä lisääntyivät, tuli monta uutta rastia suoritettavaksi ja kysymystä ratkottavaksi. Kenen luona jouluateria, kuka sen kustantaa ja valmistaa, missä jaetaan lahjat ja pelataan jouluillan pelit, vedetään aamuttomat glögihuuruilut, hankitaanko kuusi ja kuka vie koirat, voitko laittaa musiikkia hiljemmalle jne.

Kokemus tuo viisautta. Tulevina jouluina osaamme ehkä ripotella joulun pitkin pyhiä, minimoida kellon ja pakon. Ja sinunkin lapsuutesi joulut tulevat olemaan kerrassaan maagisia muistoja – lämmön ja rakkauden tiivistämiä hetkiä.

29.11.

Ylihuomenna alkaa joulukuu, viimeinen kuukausi palkkatyössä ennen puolen vuoden “sapattiani”. Äidillesi se tarkoittaa kiihtyvää spiraalia kohti työarjen uutta koittoa. Sinä olet oletettavasti autuaan tietämätön tästä muutosvirrasta.

Kehitys ja sen myötä tapahtuvat muutokset ovat sinulle tietysti jokaviikkoisia asioita. Viimeisimpinä käänteinä tässä mainittakoon lisääntyneet halauspuuskasi, hienosti selätetty flunssa ja sen jälkeen hyvin jatkuneet yöunet.

Liekö lähestyvä vuodenvaihde vai koittanut pimeä vuodenaika syynä, mutta viimeviikot ovat olleet poikkeuksellisen luovaa aikaa itselleni. Vuosien jahkailun jälkeen olen saanut aikaiseksi vakavasti otettavia kehitysaskeleita omaehtoisessa graafisessa työssäni. Kääntöpuolena tämä lokikirjamme ja muut kirjalliset ponnisteluni ovat jääneet paitsioon. Puhumattakaan musiikillisista intohimoista.

Kaikkeen ei pysty venymään, enkä edes halua yrittää.

Aran innostuneesti olen kehitellyt erilaisia suunnitelmia tulevalle puolivuotisellemme. Sinä saat toimia aikatauluttajana ja innoittajana, josko minä sitten kokisin jonkin uuden kehitysaskeleen itsessäni.

Suuri ja virallinen mullistus sinun elämässäsi tulee seuraavaksi olemaan ensi syksynä alkava päiväkoti. Siihenhän on vielä rutosti aikaa, melko turhaa sitä nyt vielä miettiä – kunnes lukee tämän dokumentin ensimmäisiä sivuja joita muistelen kirjoittaneeni vasta muutamia kuukausia sitten.

Aika ei tunne armoa. Eikä päiväkotien jonot. Ilmeisesti hakemuksen olisi hyvä olla jo sisällä jos tosissaan haluamme sinut ruotsinkieliseen päiväkotiin. Tulen olemaan hukassa lomakkeen äärellä –  enhän minä osaa ruotsia juuri lainkaan.

9.12.

Paskasi on haissut viimepäivinä kuolleelta kalalta ja tämän viimeiseltä teolta: likööriviinan ja akkuveden kyllästämältä oksennukselta pihatien kukkaruukussa.

Housut ja haalarit ovat vaihtuneet kuin ammoisina ensimmäisinä viikkoinasi. Suoraviivaisena kaverina halusin hakea syytä influenssarokotteesta, mutta äitisi on ollut terävänä muistuttamassa, että suolesi oli rentona jo päivää ennen rokotettakin. Oli syy kevyeen sairasteluusi (jälleen) mikä tahansa, olet ollut viimepäivinä melkolailla puolitehoinen hymypallo. Eli paskasta ja huonosta ruokahalusta huolimatta kuitenkin hyväntuulinen ja ilmiömäisen hymyileväinen.

Tulosi jälkeen on ollut ihmeellistä huomata kuinka herkkä itsestäni on tullut lasten kaltoinkohtelulle. Olivatpa ne sitten savannin elukkapentuja yleisradion luontodokkareissa tai piirrettyjen poisheitettäviä sivuhahmoja, tippa tuntuu nousevan posken päälle. Makaaberit vauvavitsit olivat aiemmin hienointa huumorin lajia, nykyään niiden vaatiman mielialan ylläpitämiseksi joutuu jo pinnistelemään. Liian helposti mietin sinua makaamassa irtolaisten bussin lattialla tai murrettuna ala-asteen hyppytelineillä. Olen välittömästi tunteen puuskassa ja eläimellisen reaktion vallassa.

Hakemus on täytetty: melkoisella varmuudella jatkat äitisi puolen perinnettä Porin ruotsalaisen koulun kasvattina. Olen tämän asian suhteen enemmän kuin mielissäni, vuosien sulattelun jälkeen. En siksi, että siitä tulisi millään tavalla helpompaa tai hienompaa vaan nimenomaan haastavampaa.

18.12.

On sunnuntai ja alle viikko jouluaattoon. Viimeinen työviikkoni yli puoleen vuoteen starttaa huomenna enkä pysty enää peittelemään innostustani.

Kokoonnuimme tänään Aaltosille pikkujoulujen merkeissä. Mansikoiden pikkupoikasta ihmetellessä sitä taas havahtui, kuinka nopeasti aika on kulunut. Kohta sinä täytät vuoden, lähdet kävelemään, alat sanoittamaan ajatuksiasi. Onneksi saan jakaa puoli vuotta vain sinun kanssasi, unohtaa työt ja työpaikan asiat, sukeltaa kunnolla sinuun ja alati muuttuvaan maailmaasi.

Olen kehitellyt mielessäni hienoja suunnitelmia ja kuvitelmia kuinka yhteinen aikamme lähtee sujumaan. Nikkarointiprojekteja, paluuta säveltämisen pariin, monenlaisia taiteiluhankkeita ja ennenkokematonta itseni kehittämistä. Ja tottakai sinun huimana jatkuvaa kasvua ja kehitystä.

Näin toivon, mutta samaan aikaan olen myös valmistautunut siihen, että mikään ei mene kuten olen kuvitellut. Pessimisti ei pety eikä realisti salli liian tarkkoja suunnitelmia.

Kulunut aika tulosi jälkeen on opettanut paljon. Olet laittanut asioita uuteen järjestykseen, ottanut painoarvoa osalta ja niitannut meidät vahvemmmin kiinni sukupolvien jatkumoon.

On ollut vapauttavaakin tajuta, että soihtu jatkaa aina kulkuaan, tavalla tai toisella. Kiinnostus oman suvun menneisyyteen on herännyt aivan eri tavalla nyt kun sen tulevaisuudesta on joku oma näkemys olemassa.

23.12.

Se on tehty: lomavastaaja viritetty kesäkuun loppuun saakka.

Aurinko paistelee matalalta läpi tyhjän talon, jouluolut hengittää tuopissa, kello on kaksi perjantai-iltapäivällä. Olette äitisi kanssa olleet aamusta asti käynnistämässä joulua enosi luona. Nyt olette moikkaamassa sukulaisia Niittymaalla eli vielä on hyvää aikaa kirjata nämä tunnot, viedä naapureille joulutervehdykset ja lenkittää koirat.

Olo on kieltämättä melko timanttinen.

Nippu keskeneräisiä töitä ja vasta aluillaan olevia mielenkiintoisia projekteja jäi pöydälle, mutta karistan ne helposti mielestäni.

Muutaman päivän ottanee uuden ajattelutavan löytäminen – kauan odotettu uusi alku on täällä, eikä siihen voi suhtautua kovin kevyesti.

Vaikka oletettavasti mitään radikaalia ei tapahdu meissä kenessäkään, on muutos silti kiistaton. Oletettavasti sen huomaakin kunnolla vasta jonkun ajan päästä.

Aivan kuin olisi perhosia vatsassa. Tai oluthan se siellä pulputtaa iloisesti.

Tämän vuoden jouluhulluus vaikuttaa näin juhlien kynnyksellä seistessä hyvin järjestäytyneeltä: sopivasti aikataulutettua menoa ja siirtymiä. Kiitos sinun, sanoisin. Nukkumaanmenoajoistasi emme aio tinkiä ja kotimme on tänä vuonna rauhoitettua aluetta. Kiitos äitisi.

Mieleni on seesteinen, taivas kirkas ja maa paljas. Sinä olet terve ja kasvat hymyillen. Äitisi on – uskoakseni – sisimmässään innoissaan paluustaan “aikuisten maailmaan”.

Tänään on päivä jo pidempi kuin eilen.